sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Euroopanmestari Jaana Ronkainen osa 2/2

Ainakin toimituksen kuuleman mukaan sinulla oli harvinainen kunnia päästä edustamaan urasi aikana yhtä japanilaisista seurajoukkueista. Miten näin kävi, ja kuinka tämä vaikutti harjoitteluusi/elämääsi?
-89 oltiin maajoukkueen kanssa joulukuussa Fukuokan kovatasoisessa kutsukilpailussa. Kisan banketissa ison vakuutusyhtiön Sumitomon manageri Yasuhiro Kiuchi, tuli juttelemaan minulle tästä joukkueesta. Joukkuetta kuulemma suunniteltiin perustettavan 1990 ja siihen toivottiin myös ulkomaalaisia jäseniä. En yhtään tajunnut siinä tilanteessa, että minua oli ajateltu pyydettävän neuvotteluihin. Olikin iso yllätys myöhemmin, että sain Sumitomolta puhelun Sendaihin, missä olimme viettämässä Shimaya-sensein luona joulunpyhiä, ja minua pyydettiin neuvotteluun. Astelin myöhemmin Tokiossa Sumitomon Twin Buildingiin villapaidassa, farkuissa ja sailori-kengissä. Vastassa oli Mr. Kiuchi, entinen judon 52 kg:n maailmanmestari Kaori Yamaguchi, muistaakseni myös silloinen ja nykyinen Sumitomon judojoukkueen valmentaja Hisashi Yanagisawa ja muita neuvottelijoita, kaikki arvokkaasti puvut ja jakkupuvut päällä. Vaikka olin väärin pukeutunut (ei ollut kyllä Suomesta tullut otettua mukaankaan muita kuin urheilukamppeita) ja jossain määrin pihalla koko tilanteesta, niin sopimus tehtiin. He halusivat tehdä sopimuksen vuodeksi, mutta kokemuksesta jo tiesin, että en ehkä kestäisi japanilaistyylistä harjoittelua niin pitkään, joten olin päättänyt, että 6 kuukaudeksi voin lupautua. Lopulta olin siellä 9kk.
Sumitomo Womens Judo Team (since 1990) –ajanjakso oli hyvin merkittävä elämässäni ja siitä on jäänyt paljon muisteltavaa. Olin kuin norsu posliinikaupassa. Hauskoja kommelluksia ja tarinoita riittäisi vaikka kirjaan. Judollisesti tuo ajanjakso oli hyvä, hävisin siellä vain yhden ottelun, 1990 Fukuokan finaalinpääsymatsin Noriko Misoguchia (tuleva olympiamitalisti) vastaan hanteilla. Myös muutama hikiwake (tasapeli) tuli joukkuematseissa, muuten voitin kaikki. Tachiwazani parani 3 tuntisten harjoitusten ansiosta. Treeneissä oli lyhyt lämmittely, vähän uchikomia ja sitten randoria – aina, joka ikinen kerta, kuutena päivänä viikossa, satoi tai paistoi, oli kuuma tai kylmä…
Siellä huomasin myös, että olen, syvältä sisimmässäni, vähän peräkamarin tyttö. Kärsin kovasta koti-ikävästä. Kirjoittelin päivittäin kirjeitä. Veljeni, vanhempani ja judokaverini koettivat zempata minua kirjeillään. Ne ovat tallessa. Jälkeenpäin olen vitsaillut, että kävin siellä armeijan ja ”oman tien kulkija” laitettiin ruotuun.
Selvisin kuitenkin hengissä ja olen 2005 käynyt heidän hienolla Setagayan Dojollaan vierailulla. Rotterdamin MM-kisoissa 2009 tapasin Yanagisawa-sensein ja minut kutsuttiin mukaan kultajuhliin kun Misato Nakamura -52 kg ja Yoshie Ueno -63 kg voittivat kultaa. Minua kohdeltiin juhlassa arvokkaana vieraana, koska olenhan sentään menestystä tahkonneen joukkueen ensimmäisiä jäseniä ja iältäni jo selvästi vanhempi. Osasin, Japanin kokemuksieni perusteella, varautua pitämään myös puheen ja kiittelin siinä kovasti Yanagisawa-senseitä, joka on tehnyt kyllä uskomatonta työtä ja tekee edelleen. Budapestin MM-kisoissa 2017 Mitsui-Sumitomo joukkueella oli 2 naista ottelemassa, Chizuru Arai -70 kg kultaa ja Ami Kondo -48 kg pronssia. Arvostettu Yanagisawa-sensei ja firman kannustusjoukko mukaan lukien Mr. Kiuchi istuivat meidän kanssamme samassa katsomossa ja minäkin sain kannustusvarusteet päälleni.

Okinawa, Japanin firmojen mestaruuskilpailut 1990.

Toimituksen joskus juniorina hankkiman kokemuksen mukaan mattotaitosi olivat erittäin teräviä. Mistä mattotaitoja, ja ylipäätäänkin teknistä oppia ammenettiin 80-luvulla?
Kysymyksen asettelusta voin päätellä, että en todennäköisimmin ole joutunut tarjoamaan toimittajalle pizzaa? Olen nimittäin luvannut, että jokaiselle alle 65 kg painoiselle, joka laittaa minut randorissa sidontaan, tarjoan pizzan. Sillä surkeinta, mitä tiedän, on jäädä sidontaan. En tarkkaan tiedä miksi matto oli ja on edelleen minulle luontevinta, mutta olen järkeillyt, että siihen on syynä itävaltalaisjudoka ja maailmanmestari nimeltä Edith Hrovat, joka oli sikakova newaza-nainen 80 luvun alkupuolella.

Arpa nakkasi minut häntä vastaan useammassakin kisassa ja pelin henki oli selvä, nuorena ja innokkaana lähdin heittoyrityksen jälkeen kääntämään häntä mattotilanteessa sillä seurauksella, että jäin aina sidontaan. Siinä sitten heiluttelin jalkoja puoli minuuttia ja kisasta ulos.

En pysty oikeastaan vastaamaan tähän kysymykseen. Mattojudoni on hyvin omalaatuista, enkä osaa nimetä ketään, joka olisi opettanut minulle sitä. Pascal Tayot näytti vuosia sitten HJC:llä oman jalanirroituksensa ja huomasin, että se perustuu samaan kuin mitä itse teen. Vitsailin, että ollaan varmaan Pascalin kanssa oltu edellisessä elämässä samalla peruskurssilla. Randori on opettanut ja ehkä se, että en ole ollut voimavahva, on muokannut omia tekniikoitani siihen suuntaan mitä ne oli ja on.


Minkälaista oli siviilielämäsi urheilu-urasi aikana? Opiskelitko samaan aikaan lääketieteellisessä kun urheilit?
Judo täytti ajatukseni ja vei aikani aktiivivuosinani. Elämä pyöri arkena aamuharjoituksen, koulun ja iltaharjoituksen ja läksyjen ympärillä. En tiedä osasinko olla kovinkaan hyvä kaveri kenellekään, judo oli koulua ja kaikkea tärkeämpää. Nyt kyllä osaan olla kaikkien kaveri.
En pystynyt opiskelemaan lääketiedettä yhtä aikaa kun kilpailin ja reissasin. Pidin suosiolla ainakin 6 välivuotta judon takia. Siihen aikaan oli lääkäriopinnoissa alkuun 2 prekliinistä vuotta, jossa ei vielä kohdattu oikeita potilaita, niitä suorittelin urheilu-uran aikana. Ja varsinaisen lääkäriksi opiskelun aloitin uran jälkeen. Hyvin on ehtinyt silti töitä tekemään, nyt jo yli 20 v olen toiminut tässä ammatissa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
 Hansokun kanssa yhteistyössä:
www.penado.fi   (alekoodi "hansoku" -10% Ei koske tuoteryhmää matot ja tatamit)
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Punttitulokset?
Kylmän raudan liikuttelussa minulla ei ollut taitoa, voimaa eikä motivaatiota. Tulokset olivat varmasti alle kaikkien suositusten.

Coopper?
Lukion toisen luokan Coopperin-testin tulos on jäänyt valokuvamaisesti mieleeni: 3090 m. Juoksin sen Ecco-kengät jalassa kun lenkkarit oli jääneet kotiin ja liikunnanopettaja ei uskonut selitystäni. Ainoa mikä suuresti tässä harmittaa on se, että Marjo Vilhola on samanikäisenä juossut vieläkin paremman tuloksen.

Tekisitkö nyt jotain eri tavalla kuin mitä aikoinaan teit?
Monta asiaa tekisin eri tavalla. Siperia on opettanut.
Ajauduin muutamaan otteeseen ylikuntoon ja pilasin sillä kilpailukauden. Liika on liikaa. Painoluokkaa nelikasista viiskakkosiin olisi pitänyt vaihtaa muutama vuosi aikaisemmin. Helsinkiin olisi pitänyt muuttaa samankokoisten randorikaverien perään Japanin reissun jälkeen.
On hyvä ja tärkeää, että urheilijalla on valmentaja/tukihenkilö, joka välittää ja on kiinnostunut kyseisestä yksilöstä ja ymmärtää lajin päälle. Jälkeenpäin ajatellen olisin tarvinnut enemmän aktiivista vuoropuhelua jonkun kokeneen ja luotettavan judosta ymmärtävän henkilön kanssa.


Yhteenvetona: Mitkä ovat keskeisimpiä asioita matkalla huipulle?
Alku vaiheessa: Tahto harjoitella. Säännöllinen, viisaasti rytmitetty harjoittelu. Hyvä kehonhallinta ja judon perustaidot.

Uran huippuvaiheessa: Tahto voittaa. Rohkeus taistella voitosta, jopa riskillä.


Opetat ja valmennat edelleen ainakin jossain määrin Oulun Judokerhossa. Kuinka hyvin palo lajia kohtaan on pysynyt vielä oman kilpailu-uran jälkeenkin?
Jos mieheltäni kysyttäisiin, niin ”ainakin joissain määrin” ei ole ollenkaan sopiva termi vaan käytän edelleen valtaosan vapaa-ajastani judotouhuihin-  Käyn säännöllisesti tatamilla ja soittelen ”judopuheluita”. Perhettä välillä hymyilyttää ja välillä ärsyttää tämä intoni tätä lajia kohtaan. Olen tajunnut, että matka judon kanssa jatkuu – tehtävän kuva vain ajansaatossa muuttuu. Nyt minua ilahduttaa kun OJK:n valmennustiimi on niin vahva – Mika Haapalainen, Tuomas Narva, Ville Kiljander, Mika Pitkänen ja Jesse Jussila vetävät arkiharjoituksia ja itse pääsen nauttimaan randorista ja tarkkailusta.

2017 MM-kilpailujen katsomossa.


Millaisia terveisiä tai neuvoja haluaisit lähettää Suomen nuorille judokoille? Entisen kilpailijan, valmentajan, tai vaikkapa lääkärin näkökulmasta.
Harjoittele säännöllisesti.

Suunnittele arkipäiväsi, harjoitteluohjelmasi ja vuosisuunnitelmasi niin, että siihen tulee riittävästi harjoittelua ja riittävästi aikaa syödä ja levätä.


Vapaa sana.

Kiitos. Oli mukava muistella menneitä. 

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Euroopanmestari Jaana Ronkainen osa 1/2

Hansoku haastattelee suomalaista judolegendaa, Jaana Ronkaista. Ronkaisen paras kilpaura ulottui 1980-luvun alusta aina 1990-luvun alkuun asti. Ronkaisen uskomattomat saavutukset, EM-pronssi ja hopea, kirkastuivat kullaksi kotikilpailuissa vuonna 1989. Sen pitemmittä puheitta, aloitetaanpa haastattelu!


Kerro itsestäsi.
Olen 52 vuotias lastenlääkäri, asun Oulussa kilometrin päässä lapsuudenkodistani mieheni, kahden koiran ja kahden chinchillan kanssa. Kolme lasta, jotka kaikki kohta asuvat omillaan kun nuorimmainenkin muuttaa muutaman viikon päästä. Judotouhujen lisäksi koulutan kuumeisesti 1,5 vuotiasta saksanpaimenkoiraani Kujetta, josta yritän tehdä kunnon koirakansalaista. Aiotaan ensi kesänä ryhtyä Kujeen kanssa harrastamaan vesipelastusta. Mökkeilen aina kun ehdin, välillä saan villasukkienkutomispuuskan ja lukemisen suhteen olen tällä(kin) hetkellä addiktoitunut Kalle Päätalon Ii-jokisarjaan.


Kuka toimi valmentajanasi kilpaurallasi?
Minulla ei ollut henkilökohtaista valmentajaa, jonka kanssa olisin suunnitellut ohjelmiani, vaan jo hyvin nuoresta asti suunnittelin ne itse. Koen kuitenkin, että maajoukkueen karismaattiset valmentajat Seppo Myllylä ja Riitta Pilviö vaikuttivat merkittävästi uraani monella eri tavalla ja monessa eri vaiheessa.

Lempitekniikat?
Ne-waza oli vahvuuteni ja siellä erityisesti erilaiset kuzure-yoko-shiho-gatameen päättyvät käännöt ja ”kipuamiset”. Yksinkertaisella kauluskuristuksella taisi myös tulla useampia voittoja. Tachi-wazassa en ollut vahva, ipponheitoilla en voi kehuskella, joten varsinaista lempiheittoa ei ole.

Okinawa, Japanin firmojen mestaruuskilpailut 1990.


Koska videomateriaalia toimitus on saanut vain finaalista, olisi mielenkiintoista kuulla selostustasi otteluistasi legendaarisena vuonna 1989?
Muutamia asioita on jäänyt tarkasti kovalevylle. Etenin finaaliin  hantei-voitoilla ja useita vuosia hiljaisesti häpesin, koska en ollut pystynyt ainoaankaan pistesuoritukseen otteluissani. Myöhemmin olen oppinut arvostamaan niitäkin otteluita, koska en suostunut häviämään. En olisi Euroopan mestari, jos olisin hetkeksi herpaantunut tai usko olisi loppunut niissä kolmessa matsissa. 1988 EM-kisoissa etenin finaaliin ippon-voitoilla, mutta finaalin sitten hävisin.

Ensimmäinen ottelu Helsingin EM-kisoissa oteltiin melkein kokonaan ne-wazassa, vastassa oli venäläinen Gavrilova, joka osasi pitää jalkaa sen verran tiukasti, etten saanut sidontaa koskaan valmiiksi – vaikka tilanteita kyllä oli. Eli äärimmäisen tasaisia neliminuuttisia ja jännittäviä tuomariäänestyksiä ennen finaalia.

Finaaliottelu alkoi vain muutama minuutti sen jälkeen kun,  keskittyessäni omaan otteluun, rekisteröin suomalaisjuhlat toisella tatamilla, missä Jorma Korhonen oli voittanut finaalinsa. Minulla oli vastassa maailmanmestari Dominique Brun, taitava judoka, jolla oli tosi vahva ouchigari. Yleensä kisapäivänä en lämmitellyt parin kanssa vaan tein aina vain hyvin kevyen lihasten lämmittelyn yksinäni ja keskityin vain tulevaan matsiin. Finaaliotteluun valmistautumisessa tehtiin poikkeus ja hioin ouchigari-gaeshia Annikka Mutasen kanssa lämmittelyn aikana. Matossa tiesin olevani parempi kuin Brun, mutta tiesin myös, että vaikka hän ei luultavimmin minulle saa siellä mitään tehtyä, niin puolustaa hän  kyllä osaa.

Yhdessä mattotilanteessa huomasin, että minulta katosi piilolinssi. Siihen aikaan  kyse ei ollut mistään kertakäyttölinsseistä, vaan sellaisista, jotka köyhän urheilijan budjetille olivat kalliit eikä uusia linssejä hankittu noin vain. Koska oltiin minun mukavuusalueella eli mattotilanteessa, niin tiesin, että nyt ei pidä keskeyttää ja haikailla piilolinssin perään. Piti vain unohtaa linssi ja jatkaa oman hyökkäyspaikan hakemista. Tuli kuitenkin mate ja satuin huomaamaan kadonneen linssini tatamilla. Siitä seurasikin ottelun taidokkain suoritus omalta osaltani, kun nappasin yhdellä kädellä ottelualueen reunalta heitetyn puhdistusnestepullon kiinni, ja sain yhdellä yrityksellä, ilman peiliä, piilolinssin silmään takaisin.

Ottelu jatkuu. Brun tekee vahvan yrityksen ouchigariin ja minä pyyhkäisen  ouchi-garigaeshin, Brun tipahtaa pyllylleen ja kastaa vähän kylkeä. Olisi mennyt kokonaan selälleenkin, jos olisin tajunnut olla kannattelematta häntä kauluksesta. Tilanne tuli itsellenikin niin yllättäen, tein mitä oli harjoiteltu mutta en voinut tajuta, että se oikeasti onnistui. Olisi pitänyt vain antaa hänen lentää ja rösähtää kunnolla päälle. Tuomari sanoi koka, ja luulin, että hän sanoi mate ja meinasin keskeyttää ottelemisen. Johdin EM-finaalia kokalla. Brun teki heti perään tosi vahvan yrityksen eteenpäin suuntautuvalla heitolla, jossa näytti siltä, että nyt kyllä lähtee, mutta en suostunut lentämään, ei kastunut kylki, eikä selkä ja tuomarikin oli aivan vieressä näkemässä tilanteen. Sitten päätin, että en anna hänen yrittää enää mitään, teen koko ajan itse jotain sellaista, mistä hän ei voi tehdä vastaheittoa. Halusin voittaa! Yksi mattotilannekin tuli, jossa olin aivan hilkulla saada kuristuksen onnistumaan. Turhautuminen alkoi jo paistaa Brunin kasvoilta, kun aina maten jälkeen, otteen saatuani, yritin lähes välittömästi.  Ei mitään kaunista katseltavaa, mutta todellinen taisteluvoitto maailmanmestarista. Ja todellinen Tahdon voittaa! -kisaviikonloppu.


Mikä mielestäsi mahdollisti sinun (-52kg), Jorma Korhosen (-71kg)  ja Juha Salosen (avoin) kullat, Anne Åkerblomin (+72kg) hopean sekä Marjo Vilholan (-48kg) pronssin kotikisoissa?
Seppo Myllylä ja Riitta Pilviö olivat luoneet maajoukkueelle vahvan hengen. Jokainen ottelija on tärkeä ja onnistuminen on mahdollista. Hengenluonti oli alkanut jo aiemmin valmistavilla leireillä, joissa koko joukkue – naiset ja miehet – oli yhdessä, jokaisella ottelijalla oli oma sparrari, jonka rooli oli tärkeä. Tuli vahva tunne, että voidaan pärjätä. Ja pärjättiinkin – mitalistit ovat saaneet paljon huomiota, mutta muistaakseni melkein jokainen otti siellä otteluvoiton tai pari. Jukka-Pekka Metsola (-78 kg) ja Jaana Utriainen (-56 kg) olivat pronssiottelussa ja Heli Syrjä (-72 kg) ja Pasi Lind (-95 kg) sijoittuivat seitsemänneksi. Kyseessä oli aivan ennenkuulumaton ja ainutlaatuinen onnistuminen suomalaisilta judokoilta yhden kisatapahtuman aikana. Itse kisaviikonloppuna tuli tunne, että kaikki suomalaiset paikalla olijat ovat meidän puolella. Paikalla oli yleisön lisäksi kisajoukkueen tukena komea kaarti kokeneita judokoita, valmentajia ja huoltajia. Urheilija oli pirun keskiössä.


-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
 Hansokun kanssa yhteistyössä:

www.penado.fi   (alekoodi "hansoku" -10% Ei koske tuoteryhmää matot ja tatamit)
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------




Millaista judoharjoittelusi oli? Mikä oli esimerkiksi randorin ja tekniikan suhde? Mitä muita asioita harjoiteltiin?
Nyt pitäisi olla vanhat harjoituspäiväkirjat käsillä, jotta voisi tarkistaa, mutta ovat tallessa meidän mökillä ”muistojen kirstussa”, eli aivan tarkkaa faktaa en voi tässä kertoa. Harjoittelin kuitenkin judoa Oulun judokerhon dojolla Raksilan uimahallin kellarissa. Jälkeenpäin olen miettinyt, että miksiköhän pystyjudoni oli niin toimimatonta, vaikka käytin suhteessa paljon aikaa heittotekniikoiden harjoitteluun ja uchikomiin.  Olisi pitänyt ymmärtää keskittyä myös aamun tekniikkaharjoituksissa nujuamistyyppiseen randoriin. Muistelen, että mattorandoria otin paljon ns. ”lämmittelyksi”, joten määrällisesti varmaan tuli paljon ”kevyttä tekniikkaharjoittelua” matossa luontevalla tavalla, mikä tekin mattokamppailusta kilpailuissakin helpompaa.
Japanissa kun harjoittelin 9 kk putkeen, niin siellä harjoiteltiin lämmittelyuchikomien jälkeen pelkästään randoria tunti tolkulla. Se teki hyvää pystyjudolleni. Tekniikkaosuuksia oli koko aikana ehkä kaksi-kolme kertaa. Senseit tosin saattoivat puuttua uchikomien tekemiseen ja neuvoa juuri siinä hetkessä.  

Ronkainen ja Kilponen kotisalilla

Montako varteenotettavaa randorivastusta sinulla Suomessa oli?
Kyllä varteenotettavia randorikavereita oli, mutta harvemmin riittävästi samaan aikaan samassa paikassa. Varsinkin jos vertaan siihen, mitä Japanin aikana oli - jokaisessa arkitreenissä n. 20 samankokoista samantasoista randorikaveria kuutena päivänä viikossa.
Kevyen sarjan maajoukkuenaisena minulla oli kyllä ilo kun vuosittain nousi uusia B-juniori sällejä haastamaan minua randorissa niin kotisalilla kuin leireilläkin. Tästä on tullut, äijiksi jo varttuneilta valmentajakollegoilta, kiusoittelevaa palautetta välillä – olivat kuulemma joutuneet sparraamaan minua leireillä ja kiitokseksi olin vienyt heitä kello viideltä aamulenkille…
Naisten maajoukkueleireillähän meillä oli hyvä taso – Marjo Vilhola, Annikka Mutanen pakottivat pysymään terävänä ja oli siellä vuosien varrella paljon muitakin. Tärkeinä nuoruusvuosina olin itse haastajan asemassa. Parhaimmillaan kotisalilla oli kova kaarti itseäni nuorempia kevyen sarjan nuoria miehiä ja kokoisiani nuoria naisia, joista moni ylsi SM- ja PM-tason mitaleille, Pasi Laurén jopa olympiaurheilijaksi. Joten kyllä sain kunnolla kyytiä ja tilanne randorivastusten suhteen oli suomalaisessa mittakaavassa vähintäänkin kohtalainen. SM-pronssimies Jari Snårea on kyllä kiittäminen arkiharjoittelun toteutumisesta ja menestyksestäkin, ilman luotto reenikaveria hommasta ei olisi tullut mitään.



Ronkainen ja Lauren



Entä tatamin ulkopuolinen aika. Kuinka paljon teit punttia ym.?
Harjoittelin arkipäivinä pääsääntöisesti 2 kertaa päivässä. Aamulenkkeilyn aloitin jo tosi nuorena, kun olin lukenut sellaisesta 11 vuotiaana saamastani Max Jensenin judokirjasta: ”…jos kuudelta herääminen on raskasta, herää viikon ajan viideltä…”. Lukioikäisenä, jos oli hyppytunti, saatoin tehdä vielä kolmannen harjoituksen koulun vieressä sijaitsevalla Pyrinnön (nykyisin Urheilutalo) painimatolla. Fysiikkareeneiksi olin laatinut erilaisia harjoituskauteen sopivia ketteryysharjoituksia – oli voimaketteryyttä, nopeusketteryyttä ja kestävyysketteryyttä. Punttiharjoittelua minulla ei ollut ohjelmassa sellaisenaan juuri lainkaan – syy siihen oli luultavasti se kun aivan nuorena jouduin voimatesteihin, jossa piti varmaan kyykätä ja nostaa penkkiä, mitä en ollut koskaan tehnyt. Sain varmaan huonot tulokset ja surkean kokemuksen, ja tulkitsin nuorilla aivoillani, että tämä ei ole minua varten.

Käppääminen köydellä, leuan veto, juokseminen, uiminen ja erilaiset ketteryysharjoitukset sekä kuntopiirit kuuluivat fysiikkaharjoitteluuni.


Olisin varmaan saanut olla vahvempikin, mutta en usko, että se oli rajoittavin tekijä menestykselle, vaan judotaito (tachiwaza).