Tällä kertaa haastattelemme 45-vuotiasta Harri Honkasta, seitsemänkertaista suomenmestaria, jonka nykykunto on yhä kova.
Kerro itsestäsi.
Teen myynti-insinöörin hommia energia-ja
voimalaitostekniikan alalla. Erilaisten liikuntaharrastusten lisäksi näpertelen
vapaa-ajalla vanhojen brittimoottoripyörien ja autojen kanssa. Olen myös
perustanut Harrison Bikes yrityksen, joka on valmistanut maailman tyylikkäimmät
sähköpolkupyörät.. Perheeseen kuuluu vaimo ja 12 sekä 16 vuotiaat tytöt.
Varsinaisen
kilpaurasi teit sarjassa -86kg, jossa saavutit mm. suomenmestaruuden ja neljä
SM-hopeaa. Miten pärjäsit ulkomailla? Mitkä olivat kovimmat otteluvoittosi?
Ulkomailla ei tullut aikuisten sarjoissa
mitaleita tai mainittavaa menestystä PM-kisoja lukuun ottamatta. Muutama 7.
sija kv-turnauksissa ja pari otteluvoittoa MM-kisoissa. Kovimmat voitetut
ulkomaiset vastustajat ovat ehkä Ranskan Demontfaucon (MM 1 ja olympia 3),
Moldovan Florescu (MM 2) ja Espanjan González (mm. 2 kertaa Pariisin avointen
finaalissa). EM ja Aasian kisojen mitalisteja on myös muutama tullut voitettua.
Joukkuekisoissa otin tasapelin Usan olympiakakkosen Jason Morriksen kanssa.
Silloin se tuntui tappiolta koska mielestäni olin parempi mutta nyt jälkeenpäin
on tuokin oikein kiva muisto. Arvostan korkealle myös voittoja nuorena
ihailemistani kotimaisista judolegendoista (vaikka he olivatkin aktiiviuransa
tuolloin lopettaneet): Juha Salonen, Seppo Myllylä ja Jukka-Pekka Metsola.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Hansokun kanssa yhteistyössä:
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Mikä mielestäsi teki eron sinun ja
maailman ehdottoman kärjen välillä?
Olin huonompi kyllä kaikilla osa-alueilla
koska en ollut harjoitellut riittävästi. Fyysisen voiman puute oli ehkä suurin
ongelma. Kilpaura loppui liian aikaisin sillä loukkaantumiset ja rahapula
vaivasivat jatkuvasti. Lisäksi en osannut hoitaa opiskelua yliopistossa
urheilun ohella ja kursseja jäi liikaa suorittamatta. Kait siinä lopuksi vähän
pääkin hajosi kun ei tullut menestystä. Neljä perättäistä tappiota
SM-finaalissa oli myös kova pala vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan hyvältä
saavutukselta sekin.
Oliko
normaalipainosi paljon yli painoluokkasi ylärajan -86kg? Millaiset
punttitulokset sinulla oli otellessasi tässä sarjassa?
Voimaa ei oikein koskaan tullut riittävästi. Aloitin
voimaharjoittelun vasta joskus 16 vuotiaana. Sitä ennen virittelin mopoa ja
söin pullaa. Myöhemminkin olisi pitänyt syödä terveellisemmin ja levätä
paremmin jotta voima olisi tarttunut. Raaka rinnalleveto oli 110kg, kyykky
150kg ja penkki 130kg. Leukoja vedin 18 kpl ja cooperin testissa juoksin 2950
m. Oma paino oli tuolloin 88-90kg.
Mitkä olivat
tokuiwazasi ja miten harjoittelit niitä?
Pystyssä uchimata ja ipponseoinage, matossa
jujigatame. Tein nuorena paljon pelkkiä tekniikkatreenejä kahdestaan jonkun
kaverin kanssa. Uchimataa harjoittelin normaalien uchikomi ja
heittoharjoitteiden lisäksi myös aika paljon erilaisilla apuliikkeillä
punttisalilla. Matossa treenasin jujia uchikomina eri tilanteista. Randorissa
pyrin välillä tietoisesti käyttämään väkisin lempitekniikoita vaikka uke
olisikin ollut menossa eri suuntaan. VHS-videot olivat tärkeä lähde tuohon
aikaan tekniikan opiskeluun. Monesti katsoin jotain yhtä liikettä kymmeniä
kertoja hidastettuna ymmärtääkseni mistä siinä on kyse. Joskus katsoin videoita
peilin kautta jos tekniikka oli väärälle puolelle. Videoiden katseluun meni
varmasti ainakin pari tuntia joka päivä. Lisäksi kuvasin myös aika ajoin omia
liikkeitä videolle jotta näkisin mitä niissä on parannettavaa.
Siirryttyäni isompiin painoluokkiin jujigatame
on vaihtunut vähemmän akrobatiaa vaativiin tynnyrinpyöritysliikkeisiin.
Ipponseoinage on myös jäänyt pois kun polvet eivät enää kestä.
SM-kilpailut 2013 |
SM-kilpailut 2013 |
Millaista
harjoittelusi oli kokonaisuudessaan kilpaurasi aikana?
Asuin nuorena Heinolassa ja siellä oli aika
heikot treenimahdollisuudet. Hollolassa oli hyvä seura jossa myös urheilukoulun
judokat kävivät treenaamassa. Lähtö oli Heinolan linja-autoasemalta kolmen
aikoihin ja paluu illalla kymmenen jälkeen. Tuohon aikaan kaikki
maajoukkueleirit pidettiin Vierumäen urheiluopistolla ja se oli minulle
todellinen onnenpotku. Selvitin Hollolan Arttu Laitiselta milloin niitä
pidettiin ja menin paikalle vaikka ei kutsuttukaan. Vihreävöisenä kukkakeppinä
olin siis miesten maajoukkueleirillä. Minut olisi varmasti heitetty ulos
leiriltä mutta naisten moninkertainen EM-mitalisti Anne Åkerblom tarvitsi
vastusta ja sain jäädä. Parhaimmillaan kävin siis kaikki B-nuorten, A-nuorten
ja miesten edustusvalmennusleirit. Myöhemmin leirit siirrettiin Varalaan ja
samanaikaisiksi kaikkien ikäryhmien kesken, jolloin lajiharjoitusten määrä
väheni. Samoin urheilukoulussa tuli harjoiteltua paljon normaalia vähemmän
koska sotilaskoulutusta oli niin paljon ja lepoa vähän. Kävin tietysti myös
kaikki kotimaan kesäleirit jotka olivat tuohon aikaan Turku, Pieksämäki ja
Heinävesi.
Lajitreeniä oli normaalisti 6-8 kertaa
viikossa, leirien aikana tietysti enemmän. Punttia oli ehkä 3-4 kertaa ja joku
juoksulenkki päälle.
Vuosina 1999,
2004, 2006, 2011, 2013 ja 2014 otit kuusi suomenmestaruutta otellen alle ja yli
100kg sarjoissa. Harjoittelitko näihin aikoihin vielä kovaa vai tulivatko
mestaruudet ns. vanhoilla pohjilla?
Harjoittelu oli aktiiviuran jälkeen aika
kausiluontoista. Joskus innostuin harjoittelemaan enemmänkin mutta pääasiassa
se on ollut harrastelua. Yleensä olen loukannut itseni ja siinä polvea tai
olkapäätä kuntouttaessa sitten innostunut hiukan treenaamaan muutenkin. Fyysiset
ominaisuudet eivät tietysti ole muiden tasolla mutta tekniikkaa olen yrittänyt
kehittää edelleen koska se kiinnostaa. Menestys SM-kisoissa jäähdyttelijänä ei kyllä
kuvaa omaa tasoani urheilijana vaan osa mestaruuksista tuli aika onnekkaasti, yksi
jopa kumartamalla.
Huhujen mukaan
korostat tekniikkaharjoittelun tärkeyttä ehkä jopa ylitse randorin ja
fysiikkaharjoittelun, miksi näin?
Oikea tekniikka on yleensä edellytys
näyttäviin heittoihin joista yleisökin nauttii. Olen aina ihaillut
japanilaisten kaunista perustekniikkaa. Tekniikan opiskelu on lisäksi mielenkiintoista
vaikka ei tähtäisi kilpailuihin ja siksi haluaisin että seuroissa judoa pääasiassa
OPETETTAISIIN eikä valmennettaisi. Urheiluvalmennusta tarvitaan vasta
huippukilpailijoiden kohdalla. Uskon että nimenomaan JUDOTAITOJEN oppiminen on
se, mikä houkuttelee uusia harrastajia lajin pariin. Eikä laadukkaammasta
tekniikan osaamisesta haittaa ole kilpailijoillekaan.
Väärin opittu tekniikka on ensin poisopittava
ja siksi on turhauttavaa ja kiusallista nähdä huonoa tekniikan opetusta.
Niin kuin alussa
mainitsimme, olet yhä Suomen olosuhteissa kovassa iskussa. Jos Max Jensen
Memoriam järjestettäisiin tänä vuonna, huhujen mukaan saattaisit jopa voittaa
sen, onko tässä mitään perää?
Hah! 45-vuotias ylipainoinen toimistotyöläinen
ei voi tietenkään edes haaveilla tasaväkisestä kamppailusta nuoren huippu-urheilijan
kanssa. Vanheneminen on kamalaa kun harjoittelulla ei ole enää samaa vaikutusta
kuin nuorempana. Ennen harjoittelusta seurasi kehitystä, nyt vain väsymystä ja
vammoja. Luulenpa että edes kamppailu-urheilussa vaadittavaa peruskestävyyttä
ei voi enää pitää yllä tässä iässä. Muista ominaisuuksista puhumattakaan. Ennen
kilpaileminen jännitti mutta nyt pelottaa pelkkä ajatus.
Kuinka paljon
painat nykyisin?
Vähän toista sataa kiloa. Tällä osa-alueella
olen kehittynyt eniten aktiiviuran jälkeen.
Mihin asioihin
Suomen judossa kaipaisit muutosta tai mikä mielestäsi olisi oleellista, jos
yhteinen tavoite Suomessa on kansainvälinen kilpailumenestys?
Valitettavasti en tunne nykyisten
kilpailijoiden harjoittelua niin hyvin että osaisin siitä sanoa jotain älykästä.
Eikä minulla ole valmennuksellista koulutusta tai osaamista muutenkaan niin
paljon että voisin väittää tietäväni miten kansainvälinen menestys saavutetaan.
Mutta jos jotain saa silti sanoa, niin minusta oikea tekniikka pitäisi opetella
heti nuorena, eli parhaat opettajat alkeiskursseja vetämään. Näille
valmentajille pitäisi myös saada aikaiseksi korvaus työstään, jotta voisimme
valita hommaan taitavimmat tarjolla olevat opettajat. Henkilökohtainen
valmentaja on liikaa luksusta Suomen oloissa. Yksi ja sama ammattivalmentaja
voi hoitaa useita urheilijoita ja harrastajia jos vain saa siitä asiaankuuluvan
palkan.
Tekniikkaharjoittelussa palaisin vanhaan
japanilaisten käyttämään tyyliin eli uchikomit ja heitot paikaltaan (tai
muutamasta askeleesta) eikä vapaasta randorimaisesta liikkeestä. Vapaasta
liikkeestä tehdyt pylläytykset eivät vahvista heiton tärkeitä osa-alueita (horjutusta
ja sisääntuloa) vaan ovat pelkkää liikkeen tuntemuksen opiskelua. Jälkimmäinen pitäisi
hoitaa randorissa jos sitä otetaan oikein ja riittävästi. Randoriminuutteja
pitäisi saada ainakin 45-60 min päivässä jos haluaa kehittyä. Mutta ensin tietysti
perustekniikka ja ukemi kuntoon, muuten homma menee päkittämiseksi kun
pelottaa.
Kaikesta
huolimatta voidaan kai kuitenkin sanoa, että olet judourasi ehtoopuolella. Jos
voisit muuttaa menneisyyttä, niin lähtisitkö uudestaan tälle judokan tielle vai
neuvoisitko nuorta itseäsi tekemään intohimolla kenties jotain muuta?
Jokainen valitkoon tien jonka kokee omakseen. Minulle
judo on edelleen maailman hienoin urheilulaji enkä ole löytänyt vastaavaa
tunnetta mistään muusta harrastuksesta. Haluaisin yleensäkin kannustaa jokaista
tekemään jotain intohimoisesti ja omistautuneesti. Nykyään tuntuu että monet
juoksevat elämysten tai hetken mielihyvän perässä. Monella harrastus vaihtuu
heti ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen kun todellinen oppiminen olisi vasta
alkanut. Itsekin luovutin aktiiviuran liian aikaisin ja siksi varmaan roikun edelleen
mukana.
Vapaa sana.
Kiitos haastattelusta. Hansoku on tehnyt
hienoja juttuja ja oli suuri kunnia päästä mukaan. Pahoittelut pitkistä
vastauksista, judo saa aina innostumaan.
Positiivinen asenne ja pieni leikkimielisyys
on syytä pitää aina mukana. Oppiminen on silloin myös tutkitusti tehokkaampaa. Koska
judokat eivät saa palkkaa, on harjoittelusta osattava nauttia. Kovistakin
treeneistä tulee hyvä olo kun niissä on oikea henki. Treenikavereita pitää
kannustaa ja tsempata, sillä itsekin kehittyy sitä enemmän mitä kovemmassa
seurassa treenaa.
Menestys kilpailuissa tulee pitkäjänteisen
työnteon tuloksena sitten ajallaan. Judossa ei ole oikotietä eikä menestystä
pitäisi odottaa liian nopeasti.
Ja viimeiseksi,
kerro jokin hauska judotarina vanhoilta ajoilta.
Ihan parhaita tarinoita ei voi tässä valitettavasti kertoa mutta
eräs Valko-Venäjän kisamatka tulee mieleen 90-luvulta: Kämppäkaverini oli
palaamassa illalla kisabanketista hotellille, mutta joutuikin paikallisten
sissien kidnappaamaksi. Yön aikana tämä nimeltä mainitsematon ystäväni joutui
myös osalliseksi ihmishenkiä vaatineeseen tulitaisteluun. Aamuyön tunteina hän
onnistui lopulta pakenemaan sissejä judotaitojensa avulla ja palasi uupuneena
kämpille. Syntyi tietysti hirveä selkkaus ja yön tapahtumia selvitettiin aamupäivän
aikana pitkään ja hartaasti. Lopuksi paikalle kutsuttiin miliisi jolle asia
selvitettiin tulkin välityksellä. Kansainväliseltä selkkaukselta vältyttiin
vasta kun kämppäkaverini myönsi nukahtaneensa matkalle ja nähneensä unta.
Seuraavana yönä eräs joukkueemme naispuolinen urheilija tuli
herättämään meidät. Hän oli aivan vakuuttunut että läheisessä puussa vaaniva
mies aikoi hypätä hänen 5. kerroksessa sijaitsevan hotellihuoneen parvekkeelle.
En tänäkään päivänä tiedä mistä näiden muuten erittäin
selväpäisten urheilijoiden hallusinaatiot johtuivat. Muistaakseni meille ei banketissa
tarjottu mitään epäilyttävää. Paikallinen vodkamerkkikin on päässyt unohtumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti